Tarinoita

Keski-Suomen Mehiläishoitajat ry

 

Mehiläishoidon kehitysvaiheista Keski-Suomessa

Euroopassa kehittynyt tarhamehiläisten hoito levisi Keski-Suomeen 1800-luvun puoliväliin mennessä. Jyväskylän piirilääkäri Wolmar Schildtin mukaan Laukaaseen hankittiin mehiläispesiä 1857 Turusta. Yritysten ja erehdysten saattelemana mehiläishoito vakiintui Laukaassa kuitenkin vasta 1900-luvulla. Lehtori Henrik Hellgren aloitti mehiläishoidon ja mehiläishoidon opettamisen Jyväskylän seminaarissa 1888. Nälkävuosien jälkeen oli tarve kehittää kotitarvetuotantoa ja puutarhanhoitoa kansan ravinnonsaannin monipuolistamiseksi. Siihen Jyväskylän seminaarissa koulutettavat opettajat ja mehiläishoito sopivat erinomaisesti.

Ensimmäiset keskisuomalaiset mehiläishoitajat olivat tavallisia hunajasta lisäelantoa hankkivia ihmisiä, lähinnä opettajia ja maanviljelijöitä. Myös käsityöläiset, kauppiaat, puutarhurit ja papit tarhasivat mehiläisiä olki- ja puupesissään. Kouluttajina ja uusien, lähinnä Saksassa kehitettyjen hoitomenetelmien välittäjinä toimivat Jyväskylän seminaarin lehtorit. Mallipesiä oli Seminaarinmäellä, missä annettiin käytännön mehiläishoidon koulutus opettajiksi valmistuville.

Pula-aika vauhditti mehiläishoidon kehitystä

Toinen sysäys paikallisen mehiläishoidon laajentamiseen ja kehittämiseen tuli sodan jälkeen elintarvike- ja sokeripulan seurauksena. Kriisitilanteessa tarvittiin taas uusia elinkeinoja monipuolistamaan ja varmistamaan ravinnontuotantoa. Keski-Suomessakin havahduttiin huomaamaan, että keskisuomalainen luonnonympäristö tarjosi runsaasti mahdollisuuksia mehiläishoidon laajentamiselle. Kokemusta mehiläishoidosta oli karttunut vuosikymmenien ajalta, ja nyt sitä käytettiin mehiläishoidon kehittämiseen ja uusien tarhaajien kouluttamiseen. Lisäpotkua tarhauksen laajentamiselle ja kehittämiselle toi se, että oli opittu ymmärtämään myös mehiläisten merkitys ja arvo kasvinviljelyssä. Pölytyksen arvon ymmärtämisen kerrotaan vaikuttaneen myös siihen, että italialainen rotu alkoi pitkäkielisenä ja puna-apilan parempana pölyttäjänä syrjäyttää tarhauksessa pohjolan mustan mehiläisen.

Asiantuntijuutta mehiläishoitoon toivat muun muassa tohtori Erik Martimo ja agronomi Helle Vilppula, jotka olivat vuonna 1947 perustamassa Keski-Suomen Mehiläishoitajat -nimistä yhdistystä. Martimo, joka oli myös Mehiläishoitajain Keskusliiton puheenjohtaja, toimi mehiläishoitajien kouluttajana kuolemaansa 1954 saakka. Muista yhdistyksen perustajajäsenistä esimerkiksi Viljami Veijalainen ja Kaarlo Toivola vaikuttivat huomattavalla panoksella vuosikymmenien ajan paikallisen mehiläishoidon kehittämiseen. Hoitotekniikassa tapahtui tänä aikana merkittävää kehitystä latomapesien yleistyessä olki- ja allaspesien kustannuksella. Samaan aikaan italialainen ja vähän myöhemmin krainilainen mehiläinen syrjäyttivät lauhkeampina ja satoisampina rotuina ärhäkkäämmän pohjolan mehiläisen.

 

Nousukausi jäsenmäärässä 1980-luvulla

Yhdistyksessä oli 1950-alussa noin 30 jäsentä. Mehiläishoidon vakiintuessa ja laajentuessa Keski-Suomessa yhdistyksen jäsenmäärä kasvoi kahdessakymmenessä vuodessa 150:een ja siitä edelleen lähes 300:aan 1990-luvulle tultaessa. Heikkojen satokausien jälkeen osa tarhaajista luovutti, mutta ala myös houkutteli kokeilemaan, ja erittäin aktiivisen ja laajan koulutuksen vuoksi uusia yrittäjiä liittyi mukaan. Mehiläishoidon kursseja järjestettiin muun muassa kansanopistoissa ja vuodesta 1967 alkaen Tarvaalan maatalousoppilaitoksessa.

Varsinainen mehiläishoidon nousukausi jäsenmäärässä mitattuna oli 1980-luku, jolloin yhdistyksen jäsenmäärä lähes tuplaantui. Kotimaisella hunajalla oli kysyntää, ja hinta oli hyvä, kun ei tarvinnut kilpailla ulkomaisen hunajan kanssa. Mehiläishoito oli kannattavaa ja monille jopa merkittävä sivutulonlähde. Ammattimaisen mehiläishoidon kehittäjänä kunnostautui tässä vaiheessa erityisesti yhdistyksen johtokunnassa ja puheenjohtajanakin 1980-luvulla toiminut Leo Kojo.

Punkkiongelmat leimasivat 1990-lukua

Punkkiongelman ja heikkojen satokausien vuoksi jäsenmäärä kääntyi 1990-luvun alussa laskuun. Mehiläishoidon suosion alamäkeä jyrkensivät 1990-luvun puolivälissä punkki- ja tautiongelmien lisäksi Suomen EU:hun liittymisestä, hunajan arvonlisäverosta sekä kaupan vapautumisesta aiheutuneet kannattavuusongelmat. Hyvinä vuosina tuli satoa, mutta markkinat eivät vetäneet ja hunajan hinta laski alle kannattavuusrajan.

Luonnonoloissa, ennen kaikkea mesikasvustoissa 1900-luvun lopulla tapahtuneet muutokset vaikuttivat nekin keskisuomalaiseen mehiläistarhaukseen ja hunajantuotantoon. Karjatilojen vähenemisen seurauksena valkoapilaa kasvavat laitumet hävisivät. Vastaavasti metsätaloudessa yleistyneet avohakkuut lisäsivät metsävadelmaa ja horsmaa kasvavia kohteita. Vadelman kukinta kestää kauan, ja se on yleensä varma mesilähde. Vadelmasta onkin muodostunut yksi tärkeimmistä ellei tärkein mesikasvi Keski-Suomessa. Horsman medentuotanto riippuu vadelmaa enemmän sääolosuhteista. Kukinnan sattuessa lämpimään ajankohtaan, horsma voi kuitenkin antaa hyvän sadonlisän.

Jäsenissä ansiokkaita tutkijoita

Kolmas sysäys mehiläishoidon kehittämiseen Keski-Suomessa tuli jälleen kerran kriisistä, tällä kertaa varroasta, taudeista ja hunajan ylituotanto-ongelmasta. Näihin haasteisiin vastattiin kehittämällä punkkien ja tautien torjuntaan liittyvää koulutusta, hunajan markkinointia ja mehiläisten hoitomenetelmiä. Näitä asioita painotettiin yhdistyksen toiminnassa 2000-luvulle tultaessa mehiläishoitajien määrän kasvattamisen sijaan.

Edesmennyt yhdistyksen entinen puheenjohtaja Seppo Haapamäki ansioitui kehittämällä yhdessä kollegansa emeritusprofessori Risto Kuittisen kanssa modernin mittausjärjestelmän tiedon hankkimiseksi mehiläisten elämästä ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Haapamäen 2000-luvulla kokoamat pitkät aikasarjat sääolosuhteista, kukinnasta ja hunajan kertymästä julkaistaan toimitettuina jälkipolvien tutkittavaksi. Tavoitteena on myös Silvo ja Tero Hämäläisen vuosikymmenien tarhauskokemuksen ja seuranta-aineiston saattaminen uusien sukupolvien käytettäväksi.

Kotimaisella hunajalla riittää kysyntää

Mehiläishoito on hoitomenetelmien kehittymisestä huolimatta varroan ja mehiläistautien vuoksi nyt entistä vaativampaa. Keski-Suomen luonnonympäristö sopii hyvin hunajatuotantoon, mutta hunajan hintakehitys ei tue ammattitarhausta. Toiminnan kannattavuutta onkin haettava markkinoinnista ja oheistuotteista. Samaan aikaan karhuongelmat ovat lisääntyneet. Vuonna 2016 karhut hävittivät noin 100 pesää keskisuomalaisilla mehiläistarhoilla. Karhutuhojen estäminen on kallista ja työlästä, ja se tekee mehiläishoidon karhualueella kyseenalaiseksi. Uudeksi haasteeksi on muodostumassa ilmastonmuutos ja sen vielä paljolti arvaamattomat vaikutukset mehiläishoitoon.

Kotimaisen hunajan parantuneet laatuominaisuudet ja tarjolla olevat erilaiset hunajat ovat toisaalta lisänneet kuluttajien kiinnostusta kotimaisia hunajia, myös arvostettua keskisuomalaista vadelma- ja monikukkahunajaa, kohtaan. Markkinointia on helpottanut kotimaisen ja lähiruoan suosion kasvu sekä uusien tuotteiden, kuten hunajavalmisteiden, propoliksen, pergan ja erilaisten mehiläisvahasta valmistettujen voiteiden ja saippuoiden, tarjonta.

Kotimaisen hunajan kysyntää tukee myös lisääntynyt ympäristötietoisuus ja tietoisuus pölyttäjien merkityksestä ruoantuotannolle ja luonnon moninaisuudelle. Ympäristötietoisuuden parantuminen näkyy muun muassa kiinnostuksena kaupunkitarhausta kohtaan. Yhdistys korostaa omasta puolestaan kaikkien pölyttäjien suojelun merkitystä Cancunin ympäristökokouksen päätösten ja sitoumusten mukaisesti. Yhdistyksen jäsenmäärä ja kiinnostus mehiläishoidon peruskoulutukseen on kääntynyt kasvuun, ja nyt jäseniä on noin 150.

Lähde: Huotari, Kaarlo (1994), Mehiläishoidon kotiutuminen Suomeen ja vaiheet järjestäytymiseen asti itsenäisyyden alulla. Studia historica Jyväskyläensia 49. Jyväskylä, Jyväskylän yliopisto.

 

Matti Pylvänäinen

Lappi-hunajan (c) videoita

"Parvi talteen" ja "Hunajaa"

Get Flash to see this player.

Get Flash to see this player.